and I know, you're a part of me

Pikkuketun päiväkirjan sivut ammottavat tyhjyyttään. Enää ei ole päiviä, joista kirjoittaa. Sofi lopetettiin reilu kolme kuukautta sitten, naistenpäivänä 8.3., kymmenen vuoden iässä.


Sofin menettäminen sattui ja sattuu edelleen. Ehdin henkisesti valmistautua pikkuketun lähtöön lähes kuukauden päivät, mutta lähdön hetkellä tajusin, että ei siihen oikeasti voi valmistautua mitenkään. Viimeinen päivä oli vaikea, mutta Sofin näköinen. Muistan yhä, mitä polkuja kävelimme metsässä Sofin viimeisellä lenkillä, ja muistan, kuinka haimme koirille pihvit mäkkärin autokaistalta. Sofi varasti myös juniorikoiran pihvin, mutta se ei haitannut. Pikkukettu olisi ansainnut kaikki maailman pihvit. Muistan, kun parkkeerasimme auton lähelle eläinlääkäriä ja minä itkin. Oloni oli sumuinen. Muistan saapumisen eläinlääkärin odotustilaan, Sofin iloisen hännänheilutuksen ja poikkeuksellisen hiljaisen poikaystäväni siinä vieressä, Sofin peti kainalossaan. Muistan, kun kävelimme käytävää pitkin viimeiseen huoneeseen.

En tiedä oliko Sofi elämäni koira, en tiedä onko sellaista edes olemassa, mutta ainakin se oli ensimmäinen koirani ja paras ystäväni. Se oli se tyyppi, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi ja joka oli mukana kaikissa elämäni tärkeissä tapahtumissa. Se tuli mukanani kaikkialle. Se oli pieni henkieläimeni, osa minua, ja meistä muodostui vuosien saatossa erottamaton tiimi. Olimme aina yhdessä ja ymmärsimme toisiamme paremmin kuin kukaan muu.



Tein päätöksen Sofin lopettamisesta sen yhtäkkiä suuret mittasuhteet saaneen arvaamattoman käytöksen takia. Sitä jatkui yli neljä viikkoa. Sofi saattoi käydä käteeni kiinni kun yritin koskea, ja seuraavassa hetkessä nuolla kasvojani pahoitellen. Lopulta se saattoi murista jo kun siirsin kättäni lähemmäs, vaikka en olisi edes aikonut koskea Sofiin. Joskus se tuli itse pyytämään huomiota ja rapsutuksia, mutta hetken päästä ärähtikin lopettamaan. Joskus taas sain silittää sitä jopa viisi minuuttia. Käytös oli samanlaista kaikkien ihmisten kanssa. Sofi viihtyi omissa oloissaan aiempaa enemmän ja sen silmistä näki, että kaikki ei ole hyvin. Loppuvaiheessa käytös alkoi kohdistua myös juniorikoiraan enemmän.

Teimme tietysti tutkimuksia, kävimme röntgenissä, kokeilimme useampaa eri kipulääkettä. Mitään selitystä käytökselle ei löytynyt eivätkä kipulääkkeetkään auttaneet. Olin varannut ajan neurologille, mutta peruutin sen vain pari päivää ennen lopetusta. Sofin poissaolevan katseen nähdessäni tiesin, että välttämätöntä on turha viivytellä. Sofilla oli aina ollut omat kommervenkkinsä enkä luottanut siihen ihmisten kanssa ihan sataprosenttisesti, mutta nyt se ei ollut enää lainkaan sama koira. Minä olin aina ollut poikkeus sen oman tilan kaipuussa, mutta nyt minäkään en päässyt sen lähelle.


Vain noin vuotta aiemmin tähän maailmaan oli syntynyt suuri shetlanninlammaskoiran pentu, Sukka nimeltään. Sukka muutti meille toukokuussa 2018 ja alkuvaikeuksien jälkeen siitä ja Sofista tuli erinomaiset ystävykset. Sofi jopa ylitti kaikki odotukseni leikkimällä pennun kanssa päivittäin myös kotona sisällä. Sukka oli aivan hullaantunut Sofista ja sain tehdä töitä, että olisin pennun silmissä mielenkiintoisempi kuin juniorin suuresti ihailema vanhuskoira.

Sofi ja Sukka olivat kuin kuu ja päivä, vaikka yhtä valloittavia persoonia molemmat. Siinä missä Sofi oli perusluonteeltaan rauhallinen ja pidättyväinen, Sukka on jatkuvasti menossa ja aina valmis rakastamaan ja pusuttelemaan kaikkia. Sofille minä olin tärkeintä mitä se näki, se ei välittänyt muista koirista tai ihmisistä, ja rusakkojahdistakin se palasi puolessa minuutissa takaisin luokseni. Se oli todellinen yhden ihmisen koira ja aina valmiina puolustamaan omaa perhettään. Se tarkkaili ympäristöään jatkuvasti tyynen rauhallisesti jo nuorena, kun taas Sukka tekee samaa etsien jotain, johon reagoida haukkumalla. Sofi teki ruuan eteen ihan mitä vain, mutta jos ruokaa ei ollut tiedossa, se mietti kaksi kertaa että viitsiikö tässä nyt totella. Sukalle puolestaan kelpaa palkaksi mikä vain tai ei mikään.


Sofi oli aivan valtavan hieno ja hyvin omanlaisensa koira. Yksi varsin hyvin Sofia kuvaava tarina on ajalta, jolloin pikkukettu oli pari päivää hyvällä kaverillani hoidossa. He olivat olleet kylässä Sofille jo hieman tutussa paikassa, ehkä noin 10 minuutin kävelymatkan päässä kaverini luota, ja Sofi oli jäänyt muiden, sille tuttujen koirien kanssa pihalle. Jossain vaiheessa se oli päättänyt, että jo riittää kyläily, ja lähti itsekseen metsän poikki takaisin kaverini talolle, jonne se jäi rauhassa odottelemaan hoitotätiä kotiin. Paikka oli Sofille tuttu enkä siksi ihmettele, että se löysi perille, mutta tyypin itsenäisyys naurattaa edelleen. Vain Sofi saa päähänsä tehdä jotain tuollaista.


Sofin kuoleman jälkeen moni asia on muuttunut, tai ainakin moni asia tuntuu erilaiselta. Tein keväällä paljon töitä ja olen keskittynyt Sukkaan, poikaystävääni sekä pääsykokeisiin, ja ison osan ajasta jopa vältellyt Sofin ajattelemista. Pitkällä tähtäimellä se ei ehkä kuitenkaan ole kovin toimiva keino ja ajaa minut tilanteeseen, jossa kirjoitan Sofin blogiin keskellä yötä kahden vuoden blogitauon jälkeen. Huomaan kuitenkin, että suru muuttaa muotoaan koko ajan.

Sukan kanssa arki rullaa ja joskus ei rullaa. Nuoren, reaktiivisen remmirähjän kanssa on helpompaa, kun ei ole toista koiraa viemässä keskittymistäni muualle, mutta toisaalta Sukka piti koirakaverista kovasti. Edelleen arki vaatii Sukan kanssa työtä, eniten remmirähjäyksen osalta, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, että shelttilapsi on vielä nuori ja yhtä lailla Sofinkin kanssa oli haasteita sen ollessa nuorempi - ja miten hieno siitä sitten tulikaan. Syksyllä muutamme Sukan kanssa Joensuuhun yliopisto-opintojeni perässä, pääsin sinne opiskelemaan suomen kieltä, mutta muuten en osaakaan sanoa tulevaisuudestamme yhtään mitään. Saa nähdä, mitä elämä tuo tullessaan. Sukan elämää voi seurata Instagramissa, josta juniori löytyy nimellä sukkathesheltie - veikkaan, että tämä blogi tulee jälleen vaipumaan hiljaiseloon.

and finally I have found a way to be

Tiedättekö, kun elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, isoja muutoksia tulee eteen joskus hyvinkin yllättäen ja kaikki tuttu tuntuu katoavan? Elämän käännekohdat ja virstanpylväät ja sitä rataa. Sitten etsitään ihmeellisestä internetistä luontokuvien päälle läntättyjä, enemmän tai vähemmän kuluneita sitaatteja, joilla kuvata tilannetta osuvasti. Ehkä sellaisia, joiden luvataan muuttavan koko ajattelutapasi ja poistavan kaikki murheesi, tai sellaisia, joissa puhutaan muutoksen taiasta ja ovien availemisesta. You name it.

Nyt olisi otollinen tilanne sellaisille sitaattikuville - harmi, etten pahemmin harrasta niitä. Voitte kuitenkin kuvitella tähän läjän maailmaamullistavia sitaatteja ovista, elämän tarkoituksesta ja sen sellaisesta.

1. Kukkaiskoiro, 2. Liinan ja Nana-vanhuksen kanssa lenkillä,
3. Vantaan metsissä vielä, 4. Koti
Muutimme Sofin kanssa Helsinkiin, omaan kotiin, ihan kahdestaan. Niin ei pitänyt käydä ennen syksyä, jos vielä silloinkaan, mutta elämä yllättää ja niin edelleen. Nyt majailemme vanhassa kerrostaloyksiössä vehreässä, länsihelsinkiläisessä lähiössä.

Vajaan kahden viikon aikana asunto on pikkuhiljaa siivottu kokonaan, erinäiset pienehköt viat korjattu lähes täysin ja lähimpiin lenkkipolkuihin tutustuttu. Mutkia on ollut matkassa vaikka kuinka, mutta tiedättekö, olen oikeasti nauttinut tästä kaikesta ihan ilman sitaattejakin. Vaikka hommaa riittää yhä, meillä on nyt oma koti hyvällä paikalla, oman asunnon tuoma vapaus ja rauha tuntuvat ihanemmilta kuin osasin edes odottaa, ja Sofikin vaikuttaa jo kotiutuneen. Juuri nyt asiat ovat hyvin.

1. Uusilla lenkkipoluilla, 2. Raision alppiruusupuistossa, 3. Doggokin pääsi
Kirkkonummelle sukuloimaan, 4. Yövuoron jälkeinen lenkki auringonnousussa

mutta kaiken kauneus lyö hetken ällikällä

Kuvapläjäys pääsiäiseltä, jolloin olin pitkästä aikaa hoitamassa Naavaa ja Riemua. Näin niitä viimeksi kesällä, joten oli ihan hurjan hauskaa palata taas tyyppien luo. Parempaa pääsiäisenviettoseuraa en juuri nyt olisi voinut toivoakaan!



Paimenten kanssa kaikki oli melko lailla ennallaan. Riemu oli aikuistunut, sen karva oli vähän runsaampaa ja pidempää, ja se käyttäytyi fiksummin Sofin seurassa. Toki poika oli kovin hullaantunut nartun saapumisesta, mutta alusta asti se muisti, ettei pikkuketussa parane roikkua - satikutia tulee sekä minulta että Sofilta, joten Riemu tyytyi vain ääntelemään pari ensimmäistä tuntia. Se myös lenkeillä varmisteli alkuun koko ajan, että Sofi on yhä matkassa mukana.

Kävelimme ihan älyttömän paljon taas, ja koirat pääsivät päivittäin myös tyhjään koirapuistoon remuamaan. Mitään kovin ihmeellistä emme tehneet, kunhan ulkoilimme ja leikimme ja löhösimme ja söimme (allekirjoittanut söi p-a-l-j-o-n). Hoitojakson jälkeen uni kuitenkin maittoi kaikille erinomaisesti, kuulemani mukaan myös Naavalle ja Riemulle. 





Jälleen harmitti lähteä kotiin. Toisaalta olen edelleen aivan käsittämättömän kiitollinen siitä, että olen saanut tutustua Naavaan ja Riemuun, ja että niiden omistaja mitä ilmeisimmin luottaa koiran- ja talonhoitotaitoihini. Hoitojaksot Naavan ja Riemun luona Suomenlahden rannalla ovat ehdottomasti muodostuneet asioiksi, joita ajatellessa tulee hurjan onnellinen olo ja huonompikin fiilis muuttuu aavistuksen paremmaksi. Paimenten kodin läheiset rantatiet ja -kalliot, ohi lipuvat risteilyalukset sekä tietysti koirat, kaikki samassa kuvassa - täydellistä!



Pääsiäinen meni siis oikein mukavasti, ja sekä koirat että omistajat olivat tyytyväisiä. Sen jälkeen olemme lepäilleet ja vietimme viikonlopun isäni luona sekä sukulaisilla kyläillen. Ensi viikolla alkaakin sitten hieman uudet tuulet, sillä aloitan työt. Hurjaa! Minulla ei ole koulua enää ollenkaan tänä keväänä, paria itsenäistä kurssia lukuun ottamatta, joten voin keskittyä töihin ja tehdä myös yövuoroja. Syksyllä saan ylioppilaslakin päähäni, ja hieman jatko-opintosuunnitelmistani riippuen muutamme toivottavasti vielä tämän vuoden puolella Sofin kanssa Omaan Kotiin. Jännä nähdä, miten uudenlainen arki pikkuhiljaa muodostuu!